Raparperi (Rheum rhabarbarum)

26.5.2021

Raparperin satokausi johdattaa taas mieleen kysymykset, mistä, milloin ja miten raparperi on tullut Suomeen. Tai milloin raparperi on tullut ylipäänsä Eurooppaan? Kun puhumme raparperista eri aikoina ja eri paikoissa, puhummeko samasta kasvista? Otetaanpa selvää.

Koristeraparperi (Rheum palmatum) on Kiinan, Tiibetin ja Mongolian alueelta kotoisin oleva vanha lääkekasvi, ja Kaakkois-Kiinasta on puolestaan kotoisin rohtoraparperi (Rheum officinale), jonka käyttö on ollut hyvin samanlaista. Raparperia tiedetään kasvatetun Aasiassa jo vuoden 2700 eaa. aikoihin, koska sen maavartta ja juurta on käytetty lääkkeenä. Ne sisältävät antrakinoneita, joten raparperi on tehokas laksatiivi. Kiinalaisessa lääketieteessä raparperiin suhtaudutaan edelleen hyvin vakavasti: vuonna 1990 maassa järjestettiin ensimmäinen kansainvälinen raparperisymposiumi kiinalaisen farmakopean tarkentamiseksi tältä osin.

Koristeraparperi (Rheum palmatum) teoksessa Le Règne végétal. Paris: L. Guérin, 1870-72. Kuva: Biodiversity Heritage Library

Keskiajan Eurooppaankin tuotiin kuivattua raparperinjuurta silkkitietä pitkin, mutta vaikka raparperi oli tunnettu länsimaissa lääkkeenä jo antiikin ajoista saakka, kasvin alkuperä ei ollut vielä tiedossa. Vaan Marco Polollepa lääkeaineen alkuperä selvisi. 1200-luvun lopulla Genovan vankilan sellissä sanelemassaan kertomuksessa Marco Polon matkat hän kertoo: ”Tämän maan [Länsi-Xian eli Tangutin kuningaskunnan] kaikilta vuorilta löytyy suuria määriä raparperia; juuri täältä kauppiaat ostavat ja kuljettavat sitä maan ääriin.” Marco Polon kertomus nykyisessä Kiinassa sijaitsevasta Länsi-Xiasta raparperin maailmankaupan alkupisteenä oli siis aikalaisille uutta tietoa.

Marco Polon karavaani Ranskan Kaarle V:n katalonialaisessa atlaksessa vuodelta 1375. Kuva: Flickr / Pilar Rubio Remiro

Raparperi oli keskiajan Euroopassa arvokkaampaa, kuin ehkä osaisimme äkkiseltään ajatellakaan. Sen arvo käy ilmi Ruy Gonzáles de Clavijon raportista, jonka hän laati kaudestaan lähettiläänä Timur Lenkin hovissa Samarkandissa vuosina 1403-1405: ”Kaikista paras kauppatavara tuli Samarkandiin Kiinasta: erityisesti silkit, satiinit, myski, rubiinit, timantit, helmet ja raparperi…” Samarkandista raparperin kuivattu juuri jatkoi matkaansa Eurooppaan vielä 1600-luvulla Välimeren alueen kautta, ja koristeraparperia kutsutaankin monissa eurooppalaisissa kielissä turkin- tai kiinanraparperiksi, koska sen kauppareitti Eurooppaan kulki Kiinasta Turkin halki. 1700-luvulla pääasiallinen reitti siirtyi Venäjälle.

Uudella ajalla eurooppalaisille selvisi vähin erin, mistä kasvista kuivattu juuri oli peräisin, ja raparperin kasvatus lääkkeeksi yleistyi Euroopassa 1500-luvulla. Ruotsin valtakunnassa raparperia ryhdyttiin kasvattamaan tässä tarkoituksessa 1600-luvulla, ja Suomen puolellakin oltiin ajan hermolla, sillä Elias Tillandz mainitsee raparperin julkaisemassaan Turun seudulla viljeltävien kasvien listassa vuodelta 1673 nimellä Muncksrabarber eli kallioraparperi (Rheum rhaponticum). Kallioraparperi on ainoa alkujaan eurooppalainen raparperilaji, ja se kasvaa villinä Bulgariassa. Kallioraparperi on luultavasti yksi nykyisen tarharaparperin (Rheum rhabarbarum) esi-isistä.

Maantieteelliseltä alkuperältään läheinen laji on Rheum ribes, joka kasvaa villinä Länsi-Aasiassa Turkista Intiaan ulottuvalla alueella. Siitä tunnetaan ensimmäinen maininta Euroopasta arabialaisen Ibn Sarabin teoksen latinankielisestä käännöksestä De simplici medicina, jota luettiin koko Euroopassa 1200-luvun lopulta 1400-luvulle. Nykyäänkin Turkissa, Irakissa ja Iranissa tätä raparperilajia käytetään lääkekasvina ja suolaisissa ruoissa.

Ibn Sarabin nimellä Liber Serapionis aggregatus in medicinis simplicibus Venetsiassa vuonna 1479 julkaistun teoksen alku. Kuva: flickr / University of Glasgow Library

Mutta palatkaamme takaisin Turkuun, missä myös Pehr Kalmilla oli jotakin raparperilajia viljelyksessä 1750-luvulla, mutta hän valitteli, ettei ollut onnistunut saamaan oikean raparperin (äkta rhabarber, rhabarbarum verum) siemeniä. Samoihin aikoihin vuonna 1753 Carl von Linné jakoi Rheum-suvun aluksi kolmeen lajiin: Rheum rhaponticum, Rheum rhabarbarum ja Rheum ribes. Nykytietämyksen mukaan lajeja on viitisenkymmentä. Meille jääneekin arvoitukseksi, mitä lajia Kalmilla oli ja mitä hän olisi halunnut saada.

Aikakauden luonnontutkijat vaihtelivat keskenään raparperin siemeniä, ja näin Kalmkin oli saanut epätyydyttävät siemenensä. Myös Ruotsin Venäjän-lähettiläs Mauritz Posse kirjoitti keväällä 1760 luonnontutkija Pehr Adrian Gaddille, että hän lähettää tälle kolme pakettia erilaisia raparperin siemeniä, jotka hän oli saanut keisarinnan henkilääkäriltä David de Gorterilta.

Raparperilajien moninaisuus aiheutti hämmennystä myös kasvin nimen etymologiaa pohdittaessa. Apotit Filippo Luigi Gilii ja Gaspar Xuarez kirjoittivat teoksessaan Osservazioni fitologiche sopra alcune piante esotiche introdotte in Roma (Kasvitieteellisiä huomioita joistakin Roomaan tuoduista eksoottisista kasveista) vuonna 1788: ”Rheum-nimi, jonka raparperi sai latinan kielessä, tulee Dioskorideen mukaan kreikan sanasta rheon, mutta kreikkalaiset eivät tunteneet meidän todellista raparperiamme, kuten [espanjalainen 1500-luvun lääkäri Nicolás] Monardes sanoo, koska raparperi, josta puhuvat mainittu Dioskorides, Galenos, Avicenna ja muut, oli pikemminkin supistava eikä liuottava kuten meidän, niin kuin [italialainen 1500-luvun lääkäri Pietro Andrea] Mattioli oikein mainitsee.”

Raparperi Pietro Andrea Mattiolin Venetsiassa vuonna 1568 julkaistussa Dioskorides-käännöksessä. Kuva: Wellcome Collection

Alexandre de Théis eteni kasvitieteellisessä etymologiassaan suoraviivaisemmin vuonna 1810: ”Dioskorides (III, 2) sanoo: Rheum rhaponticum-raparperi, jota kreikkalaiset kutsuvat nimellä rha tai rheon, kasvaa maissa, jotka ovat Bosporinsalmen toisella puolella.”

Viimein 1700-luvun puolivälissä englantilaiset keksivät, että raparperi oli myös syömäkelpoista. Se kelpuutettiinkin leivontaan ja ruoanlaittoon 1700- ja 1800-luvuilta lähtien, kun sokeri halpeni ja sen käyttö yleistyi. 1700-luvulta on mainintoja, että raparperinvarsia syötiin myös lampaanlihan kera sekä kevään varhaissatona raakana suolalla ja pippurilla maustettuna – eli siis samaan tapaan kuin nykyäänkin Lähi-idässä.

Lue lisää:

Raparperin viljelyn historiaa Luonnonvarakeskuksen GeenivaraOppi-sivuilla

Helsingin Sanomien artikkeli Syövätkö suomalaiset raparperia väärin? Kyllä, sanoo suomenkurdi Rasoul Khorram

Rabarber (ruotsiksi) Bergianska trädgårdenin sivuilla

Filippo Luigi Gilii ja Gaspar Xuarez: Osservazioni fitologiche sopra alcune piante esotiche introdotte in Roma. 1788 (italiaksi) Google-kirjoissa vapaasti ladattavana

Rabbi Nachman, osa 2: Johanneksenleipäpuu (Ceratonia siliqua)

6.3.2021

1700- ja 1800-luvun taitteessa silloisessa Puola-Liettuan valtioliitossa elänyt rabbi Nachman analysoi eräässä pitkässä saarnassaan babylonialaisen Talmudin katkelmaa, joka kertoo Honi HaMe’agelista, puolilegendaarisesta juutalaisesta rabbiinisesta hahmosta ja ihmeidentekijästä, jonka kerrotaan eläneen Israelin maassa ensimmäisellä vuosisadalla eaa. ja joka tunnetaan kyvystä synnyttää sadetta.

Eräänä päivänä Honi matkasi tietä pitkin ja näki johanneksenleipäpuuta istuttavan miehen. Hän kysyi mieheltä: ”Kuinka kauan kestää ennen kuin tämä puu kantaa hedelmää?” ja mies kertoi siihen kuluvan 70 vuotta. Mies oli itse 70-vuotias, joten Honi tiedusteli, maksaako vaivaa istuttaa puu, joka tuottaa hedelmää vasta 70 vuoden kuluttua, jolloin mies vastasi: ”Huomasin, että maailmassa on täysikasvuisia johanneksenleipäpuita. Koska esi-isäni ovat istuttaneet niitä minua varten, niin minäkin istutan niitä jälkeläisiäni varten.”

Johanneksenleipäpuu. Kuva: Pixabay / Dimitris Vetsikas

Honi nukahti, kivimuodostelma kasvoi hänen ympärilleen niin, että se peitti hänet näkyvistä, ja hän nukkui 70 vuotta. Herättyään Honi näki miehen poimivan johanneksenleipäpuun hedelmiä ja kysyi häneltä: ”Oletko sinä se mies, joka istutti puun?”, jolloin mies kertoi olevansa istuttajan lapsenlapsi. Sitten Honi näki aasinsa, joka oli tällä välin synnyttänyt useita sukupolvia muuleja (tarina ei kerro, miten nämä kaikki eläimet saattoi nähdä samanaikaisesti), ja hän palasi kotiinsa. Kukaan ei kuitenkaan suostunut uskomaan 70 vuotta tietymättömissä olleen Honin paluuseen, jolloin tämä pahoitti mielensä, rukoili armoa ja kuoli.

Babylonialainen Talmud kertoo Honin kuolemasta eri tarinan osana johanneksenleipäpuukertomusta kuin vuosina 37–100 elänyt juutalainen historioitsija Flavius Josefus. Hänen mukaansa Jerusalemin temppelin piirityksen aikana juutalaisten ylipapin Hyrkanos II:n kannattajat kivittivät hurskaan Honin, joka oli kieltäytynyt rukoilemasta heidän vastustajiensa kuolemaa. Talmudin-tuntija Shmuel Eidels (1555–1631), joka tunnetaan myös kirjainlyhenteellä Maharsha, selittää Talmudin ja Josephuksen välisen eroavuuden siten, että Hyrkanos II:n miesten oletettiin tappaneen Honin, mutta todellisuudessa hän vaipui syvään uneen tai koomaan 70 vuodeksi ja kuoli vasta sitten.

Honi Hame’agelin hauta Hatzor HaGlilitissa Israelissa. Kuva: Wikimedia Commons / Dr. Avishai Teicher Pikiwiki Israel.

Mies, joka poimi johanneksenleipäpuusta hedelmän ja jonka Honi tapasi nukuttuaan 70 vuotta, kertoi rabbi Nachmanin mukaan hänen Sipurei Ma`asiyoth -nimellä julkaisemiaan tarinoita. Nachman kirjoitti heidän välilleen seuraavan vuoropuhelun: Kun Honi näki miehen, hän kysyi tältä: ”Miksi kerrot ’Tarinoita muinaisilta ajoilta’ (Sipurei Ma`asiyoth)? Eikö ole mahdollista herättää ihmisiä kertomalla tarinoita, jotka sijoittuvat ihmisen eliniän 70 vuoden ajalle ja Tooran 70 näkökulmaan?” Mies vastasi hänelle: ”Ei, velvollisuuteni on kertoa ’Tarinoita muinaisilta ajoilta’.” Rabbi Nachman siis samaisti itsensä Talmudin kertomuksen mieheen, joka poimi isoisänsä istuttaman hedelmän. Ja mikäs siinä, olihan hänen oma isoisänsäkin ollut vaikutusvaltainen rabbi.

Kuivattuja johanneksenleipäpuun hedelmiä syödään perinteisesti juutalaisena juhlapyhänä tu bišvatina, puiden uutenavuotena, tammi-helmikuussa. 1600-luvulla kabbalistit lanseerasivat puiden syntymäpäiväillallisen pääsiäisen juhlapäivällisen hengessä. Sittemmin modernin siionismin vaikutuksesta 1900-luvulla ja nyt ympäristötietoisuuden siivittämänä tu bišvat on kehittynyt suosituksi ja luonteeltaan omanlaisekseen juhlaksi, johon sisältyy mm. puiden istutusta. Johanneksenleipäpuun hedelmä on monissa perheissä tu bišvatin juhlapäivällisen oleellinen osa, koska johanneksenleipäpuu kasvaa Israelin maassa alkuperäisenä lajina ja se on osa Honin tarinaa, joka usein luetaan tu bišvatina ääneen.

Entä oliko rabbi Nachmanilla omia kokemuksia johanneksenleipäpuusta? Kyllä oli, sillä hän teki vuosina 1798-1799 vaarallisen matkan Israelin maahan, jossa Haifassa, Tiberiaassa ja Safedissa asuvat hasidit ottivat hänet kunnioituksella vastaan. Akkosta kotimatka alkoi kuitenkin odottamattoman nopeasti, kun kuultiin, että Napoleonin piiritysjoukot olivat jo lähellä. Rabbi Nachman osti liput itselleen ja matkatoverilleen osmanien kauppalaivaan, mutta he päätyivät vahingossa sotalaivaan ilman eväitä tai juomavettä. Laivan kokki oli kuitenkin reilu ja antoi heille aamuin ja illoin kupin mustaa kahvia sekä matoisia laivakorppuja.

Purjelaivaa kuvaava lautanen 1600-luvun İznikistä (Nikeasta) Osmanien valtakunnasta, nykyisen Turkin alueelta. Kuva: The Metropolitan Museum of Art.

Laiva joutui myrskyyn, jossa se ajelehti uppoamisen partaalla useita päiviä. Rabbi Nachman pelkäsi kyllä henkensä puolesta, mutta oli myös huolissaan lähestyvän pääsiäisen vuoksi. Silloin ei voitaisi syödä korppuja, joten olisiko koko kahdeksan päivän jakso selvittävä pelkällä mustalla kahvilla? Lopulta myrsky kuitenkin hellitti, ja miehistö pääsi hakemaan kohdalle osuneesta saaresta paljon hedelmiä ja myi rabbi Nachmanillekin johanneksenleipäpuun hedelmiä yhdellä taalerilla. Rabbi ilahtui, sillä niillä hän ja toveri selviytyisivät pääsiäisajan kahdeksan päivää.

Matkalaisille kävi lopulta hyvin: heitä ei myyty orjiksi, kuten he pelkäsivät tapahtuvan, vaan he pelastuivat Rhodoksella osmanien käsistä. Sitten seurasi vielä valepukuja, passivaikeuksia, lahjuksia, vankila ja karanteeni, kunnes he pääsivät onnellisesti takaisin kotiin Puola-Liettuaan.

Lue lisää:

Rabbi Nachmanin tarinat englanniksi käännettyinä: https://en.wikisource.org/wiki/Translation:Tales_of_Rabbi_Nachman

Yakov Shammai Azriel, The Quest for the Lost Princess in Rabbi Nachman of Braslav’s ”Book of the Stories from Ancient Times”, väitöskirja, University of South Africa, 2003: https://core.ac.uk/download/pdf/43164634.pdf

Hyim Shafner, The Dream of Exile: A Rereading of Honi the Circle-Drawer: http://kerem.org/wp-content/uploads/2011/01/Kerem-12-Hyim-Shafner-….-The-Dream-of-Exile.pdf

Hillel Zeitlin, Rabbi Nachman: The Seer of Podolia: www.shulman-writer.com/rabbi-nachman–hillel-zeitlin.html#. Kertoo mm. Nachmanin Israelin-matkasta.

Rabbi Nachman, osa 1: Hasidijuutalaisten pyhiinvaellus Umaniin

24.9.2020

Viime päivinä monet tiedotusvälineet ovat uutisoineet lyhyesti, että pari tuhatta hasidijuutalaista pyhiinvaeltajaa vietti useita päiviä Ukrainan ja Valko-Venäjän välisellä rajavyöhykkeellä – ”ei-kenenkään-maalla”. Ultraortodoksiset pyhiinvaeltajat olivat matkustaneet Valko-Venäjän halki toivoen pääsevänsä Ukrainaan Umanin kaupunkiin käydäkseen Nachman Bratslavilaisen haudalla. Nachman oli merkittävä hasidirabbi, joka kuoli vuonna 1810, ja hasidilaisuuden bratslavilaislahkon perustaja.

Myös Valko-Venäjän presidentti Aljaksandr Lukašenka, joka saa lännessä osakseen arvostelua kaduilla mieltään osoittaneiden kovasta kohtelusta, käytti hyväkseen tilaisuuden syyttää Ukrainaa ihmisoikeusloukkauksesta, minä hän piti pyhiinvaeltajien maahanpääsyn estämistä. Valko-Venäjän rajavartijat kertoivat kuitenkin perjantaina 18.9., että pyhiinvaeltajia oli alueella enää kymmenkunta.

Uutisen luettuani uteliaisuuteni heräsi ja halusin ottaa selvää, mistä tässä oikein on kyse. Kävi ilmi, että kyse ei ole ihan mitättömästä perinteestä. Umanin kaupunkiin suuntautuvan vuosittaisen pyhiinvaelluksen aikana nimittäin jopa 30 000-50 000 bratslavilaishasidia ja muuta juutalaista eri puolilta maailmaa käy rabbi Nachmanin haudalla jatkaen siten perinnettä, joka alkoi vuonna 1811, Nachmanin kuoleman ensimmäisenä vuosipäivänä. Hasidipyhiinvaeltajat käyvät kaupungissa joka syyskuu roš hašanan, juutalaisen uuden vuoden aikaan.

Rabbi Nachmanin hauta Umanissa, Ukrainassa. Kuva: Wikimedia Commons / Nahoumsabban.

Bratslavilaislahko kasvoi 1800-luvun ja 1900-luvun alun aikana ja käsitti tuhansia seuraajia Stalinin puhdistuksiin ja holokaustin joukkotuhoon tultaessa. Neuvostoaikana pyhiinvaellus oli kielletty, mutta vuonna 1934 neuvostoviranomaiset myönsivät 28 hasidille luvan matkustaa Umaniin roš hašanaksi saadakseen siten selville heidän henkilöllisyytensä – 16 heistä murhattiin heidän vielä ollessaan Umanissa ja 12 karkotettiin Siperiaan.

Toisen maailmansodan aikana saksalaiset hävittivät Umanin koko juutalaisyhteisön murhaamalla sen 17 000 jäsentä sekä tuhoamalla täysin juutalaisen hautausmaan, joka oli vuoden 1768 kansannousun uhrien sekä rabbi Nachman Bratslavilaisen hautapaikka. Rabbi Nachman ennakoi varhaisen kuolemansa – se ei ollut vaikeaa, sillä hän sairasti tuberkuloosia – ja kertoi oppilailleen, että hän halusi tulla elämänsä päähän Umanissa kaikkien niiden juutalaisten marttyyrien vuoksi, jotka olivat kuolleet siellä vuoden 1768 joukkomurhassa. Lähteestä riippuen tapettuja oli 2 000-20 000 henkeä.

Ukrainan itsenäistymisen jälkeen 1990-luvun alusta lähtien pyhiinvaeltajien määrä alkoi kasvaa eksponentiaalisesti, ja nyt kyseessä on massatapahtuma, joka houkuttelee etupäässä kymmeniä tuhansia juutalaismiehiä, jotka tulevat lukuisista eri taustoista ja joista osa on uskonnollisia ja osa ei. Nykyisin rabbi Nachmanin hautapaikan lähelle on rakennettu ohel-kompleksi, joka sisältää myös synagogan. Ohel on merkittävän rabbin tai juutalaisyhteisön muun tärkeän johtohahmon haudan päälle tehty rakennus, joka joiltain osin voisi vertautua kristittyjen hautakappeliin.

Osa Umanin paikallisista asukkaista ei pidä juhlintaan liittyvästä melusta ja rellestyksestä, jota sitäkin juhlan hurskaasta luonteesta huolimatta esiintyy, ja toiset vierastavat juutalaisia perinteitä, mutta silti jotkut tienaavat pyhiinvaelluksesta hyvin: eri arvioiden mukaan hasidit käyttävät 15-20 miljoonaa dollaria vuosittain tehden siten uskonnollisesta juhlastaan tulonlähteen sekä paikallisille yrittäjille että yksityishenkilöille. Esimerkiksi kahvia myyvän lukiolaisen Yuri Breskovin tulot nousevat 3 000 dollariin roš hašana -viikon aikana, joskin Breskovin mukaan 20 prosenttia tuloista on tilitettävä paikalliselle mafialle.

Myös runsaat 200 israelilaista juutalaista on muuttanut ukrainalaiskaupunkiin tuottamaan palveluita Nachmanin haudalla kävijöille. Košer-ravintoloita, -kauppoja ja -hotelleja on ilmestynyt huolehtimaan pyhiinvaeltajista ja Umanin pienestä ortodoksijuutalaisten yhteisöstä.

Vuosittainen roš hašana -pyhiinvaellus rabbi Nachmanin haudalle Umaniin Ukrainaan houkuttelee paikalle lukuisia hengellisen kokemuksen etsijöitä. Nykyisin Umanissa tapaa myös hepreankielisiä kylttejä. Kuva: Wkimedia Commons / Uk-Kamelot.

Vaikka Kiova ilmoitti, ettei se päästä kymmeniä tuhansia pyhiinvaeltajia Umaniin Israelin runsaiden koronavirustartuntojen vuoksi, tuhannet olivat jo tehneet valmisteluja vuosittaista Nachmanin haudalle suuntautuvaa roš hašana -pyhiinvaellusta varten. Roš hašanaa vietettiin tänä vuonna 18.-20.9., ja noin 1 500 pyhiinvaeltajan oli onnistunut päästä Umaniin ennen kuin Ukraina sulki rajansa elokuun lopussa COVID-19-tartuntojen lisääntyessä.

Mutta liittyykö bratslavilaishasideihin ja rabbi Nachmaniin jokin kasvi? No toki – kulttuurihistoralliseen kasviin pääsemme tämän tekstin toisessa osassa, nyt kun ajankohtaiskonteksti on joten kuten hallussa.

Tammi ja Helene Mayer

15.9.2020

Tänään on surullinen muistopäivä, sillä tasan 85 vuotta sitten 15.9.1935 Nürnbergin lait veivät juutalaisilta kansalaisoikeudet ja kielsivät seka-avioliitot Saksassa. Juutalaisia ja poliittiselta kannaltaan muita kuin kansallissosialisteja syrjivät toimet oli kuitenkin aloitettu jo aiemmin. Esimerkiksi keväällä 1933 juutalaiset ja demokraatit erotettiin urheiluseuroista ja -järjestöistä, työväenurheilujärjestöt lakkautettiin ja tilalle perustettiin uusi, urheilutoiminnan yhtenäistävä kansallissosialistinen järjestö.

Nürnbergin rotulakien säätämistä seuraavana vuonna 1936 Saksa järjesti Berliinin olympialaiset, joissa juutalaisten urheilijoiden asema oli ongelmallinen. Kansainvälisen Olympiakomitean puheenjohtajan henkilökohtaisella puhuttelulla uhattuna Adolf Hitler lopulta suostui päästämään Saksan joukkueeseen yhden ”kiintiöjuutalaisen”, miekkailija Helene Mayerin, joka oli isän puolelta juutalaista syntyperää.

Mayer oli kilpaillut jo Los Angelesin olympialaisissa vuonna 1932 ja jäi samalla paikalliseen yliopistoon vaihto-opiskelijaksi, sillä hän tähtäsi Saksassa diplomaatin uralle. Kotimaassa tilanteet elivät kuitenkin nopeasti, ja vuonna 1933 Mayer erotettiin saksalaisesta miekkailuseurastaan, ja vuoden -35 rotulakien myötä myös ura valtion palveluksessa muuttui mahdottomaksi. Ei siis auttanut muu kuin jäädä Yhdysvaltoihin, treenata siellä ja elättää itsensä saksanopettajana.

Olympialaisissa naisten florettimiekkailussa kultaa saavutti Unkarin Ilona Schacherer (sittemmin Elek), toiseksi tuli Saksan Helene Mayer ja pronssille Itävallan Ellen Preis.

Ilona Elekin ja Helene Mayerin florettimiekkailuottelu Berliinin olympialaisissa vuonna 1936. Video: YouTube / schlager7.

Unkarilaisista miekkailijoista moni oli juutalainen, sillä miekkailu oli suosittua etenkin ylioppilaiden keskuudessa, ja juutalainen keskiluokka luotti koulutukseen. Myös Ilona Elek oli juutalainen, ja hän jatkoi Berliinin olympialaisten jälkeen miekkailu-uraansa Unkarissa, kunnes Unkarin juutalaislait estivät häneltä kilpailemisen kokonaan. Toisin kuin monet juutalaiset aikalaisensa – esimerkiksi miekkailija Attila Petschauer, Amsterdamin ja Los Angelesin olympialaisten joukkuekultamitalisti, joka kuoli työpalvelussa Venäjän rintamalla – Elek selvisi hengissä sodasta ja vainoista Budapestissa piileskellen.

Berliinin olympialaisissa kuvaan astuu myös tammi. Helene Mayerin erään joukkuetoverin kerrotaan nimittäin sanoneen, että kakkoseksi tullut Mayer puhui jatkuvasti jokaiselle kultamitalistille ojennetusta tammesta ja suri sitä, ettei hän voinut istuttaa puuta kotimaahansa, jossa se kukoistaisi ikuisena muistutuksena aikansa kultamitalimiekkailijasta, joka oli palannut voittamaan kaikesta vihasta huolimatta. Ja jos katsoo tarkasti alla olevaa valokuvaa, jossa Mayer tekee natsitervehdyksen mitalikorokkeella, voi nähdä Ilona Elekin pitelevän tammen tainta, jonka Mayer niin epätoivoisesti halusi itselleen.

Vuoden 1936 Berliinin olympialaisten miekkailun voittajat: ensimmäisenä Ilona Schacherer, sittemmin Elek (Unkari), toisena Helene Mayer (Saksa) ja kolmantena Ellen Müller-Preis (Itävalta). Kuva: Wikimedia Commons.

On arveltu, että rotulakien mukaan juutalaiseksi luokiteltu Mayer teki palkintokorokkeella Hitler-tervehdyksen ollakseen mieliksi saksalaisille. Toisaalta on myös huomautettu, että saksalaisten urheilijoiden oli tehtävä tämä tervehdys riippumatta siitä, mitä he siitä itse ajattelivat. Joka tapauksessa juutalainen Mayer tekemässä Hitler-tervehdystä on hämmentänyt jälkipolvia. Osa Mayer-kuvan mutkikkuudesta juontuu ehkä siitä, ettei hän näytä pitäneen itseään juutalaisena. Hänen äitinsä ei ollut juutalainen vaan luterilainen, eikä Heleneä ja hänen veljiään kasvatettu juutalaisiksi.

Helene selviytyi sodasta, koska asui Yhdysvalloissa. Hänen veljiensä onnistui piileskellä Saksassa riittävän pitkään, jotta he joutuivat pakkotyöhön vasta sodan loppupuolella. Sodan päättyminen säästi heidän henkensä.

Lue lisää:

Les Carpenter, ”Nazi Germany’s Jewish champion: the mystery of Helene Mayer endures” The Guardianissa.

”Helene Mayer, the Jewish fencer who fought for Hitler, 1927-1936” Rare Historical Photos -sivustolla.

”Urheiluhistoriaa” Sentrooppa-Santra-blogissa (teksti kertoo etenkin Ilona Elekistä).

Meriajokas (Zostera marina)

Tänään 25.7. on Jaakon päivä eli apostoli Jaakob vanhemman juhlapäivä. Jaakobilla oli yhteys mereneläviin sekä ennen kristillisiin piireihin päätymistään että kuolemansa jälkeen. Kun Jeesus nimittäin käveli vuoden 30 tietämissä pitkin Galileanmeren rantaa, Jaakob ja veljensä Johannes olivat isänsä Sebedeuksen kanssa veneessä kunnostamassa verkkojaan. Isä ja verkot jäivät, ja veljekset lähtivät Jeesuksen matkaan. 600-luvulle ajoittuva legenda kertoo Jaakobin saarnanneen nykyisen Espanjan alueella. Hän kuitenkin palasi Jerusalemiin, jossa hänet mestattiin vuonna 44.

Pari Jaakobin oppilasta päätti palauttaa apostolin ruumiin ja pään Hispaniaan. Myrsky yllätti purjehtijat, ja Jaakobin ruumis huuhtoutui mereen mutta ajautui rantaan vahingoittumattomana. Ruumis oli kuitenkin kampasimpukoiden peittämä, joten niistä tuli Jaakobin tunnus. Simpukkatunnukset levisivät keskiajan pyhiinvaeltajien mukana laajalle – sellainen on löydetty Turussakin Åbo Akademin tontin kaivauksissa. Suomessa on myös ollut lukuisia Jaakobille pyhitettyjä kirkkoja ja häntä esittäviä patsaita. Yleensä Pyhä Jaakobin kuvaan liittyy pyhiinvaeltajan sauva, miekka, avain tai simpukan kuori.

Ilmajoen kirkon Pyhä Jaakko -veistos. Päähineessä on simpukka. Kuva: Ilmajoen museo, Suomen Kotiseutuliitto / Flickr.

Parin vaiheen kautta Jaakobin ruumiin kerrotaan päätyneen Luoteis-Espanjaan nykyiseen Santiago de Compostelaan, josta tuli merkittävä pyhiinvaelluskohde jo keskiajalla. Reconquistan aikaan Pyhä Jaakko tunnettiin myös nimellä Santiago Matamoros eli ”Pyhä Jaakko Maurien Teurastaja”. Vaikea sanoa, mitä mieltä Jaakob itse olisi ollut moisesta lisänimestä.

Innokkaimmat pyhiinvaeltajat jatkavat Santiago de Compostelasta vielä maan ääreen, Finis terrae, jossa Finisterren niemellä he puhdistautuvat polttamalla vaatteensa ja uimalla meressä.

Samassa meressä elävät myös Jaakobin kampasimpukat, jotka viihtyvät hyvin meriajokkaan muodostamien niittyjen suojassa. Meriajokasta tavataan Atlantin rantavesissä Pohjois-Norjasta Marokon korkeudelle sekä Pohjanlahdella ja Itämeressä. Suomessakin se on alkuperäislaji, joka tosin on kärsinyt Itämeren rehevöitymisestä. Finisterren paikkeilla viihtyy Pecten maximus -simpukkalaji, joka voi elää 20-vuotiaaksi ja kasvaa suojaisassa ympäristössä, kuten meriajokasniityllä, halkaisijaltaan 20-senttiseksi.

Meriajokas Carl Lindmanin kirjasta Bilder ur Nordens Flora, (1901–1905) 3. p. 1917. Kuva: Projekt Runeberg / Wikimedia Commons.

Kuten tiedämme, Jaakko käy myös vuosittain tänä päivänä heittämässä kylmän kiven uimaveteen näillä leveysasteilla. Siellä sekin kivi nyt lepää meriajokasniityllä.

Nokkonen (Urtica dioica)

11.7.2020

Tänään 11.7. viettävät pyhän Benedictuksen (n. 480–543) reliikkien translaation juhlaa ne, jotka sitä viettävät. Myöhäisessä teini-iässä Benedictus opiskeli Roomassa, mutta sai kaupungin elämänmenosta tarpeekseen ja päätyi Subiacoon luolaan asustamaan. Runsaan kolmen vuoden kuluttua paholainen tuli hänen luokseen linnun hahmossa ja sai hänessä aikaan vahvan halun palata taas ihmisten pariin. Benedictus ratkaisi hankalan tilanteen heittäytymällä alasti nokkosten ja piikkipensaiden sekaan, jolloin kivun avulla hän saavutti himottomuuden suhteessa ruumiillisiin tarpeisiin.

Nokkonen teoksesta Prof. Dr. Thomé’s Flora von Deutschland, Österreich und der Schweiz, in Wort und Bild, für Schule und Haus. Gera-Untermhaus : F.E. Khler, 1886-1934. Kuva: Biodiversity Heritage Library / Flickr.

Niinpä Benedictus onkin nokkosihottuman, mutta myös Euroopan, Nursian, munkkien, sääntökuntalaisten, mestariensa omaisuutta rikkoneiden palvelijoiden, maanviljelijöiden, maataloustyöläisten, luolatutkijoiden, italialaisten arkkitehtien, koululaisten ja opiskelijoiden, rakennusinsinöörien, kupariseppien, heraldiikan, kiusausten, ruususairauden, kuumeen, munuaissairauden, sappikivien, tulehdussairauksien ja kuolevien ihmisten suojeluspyhimys sekä suojeluspyhimys myrkkyä ja noituutta vastaan.

Apotti Benedictus perusti Subiacoon 12 pientä luostariyhteisöä ja myöhemmin Monte Cassinoon yhden suuren, johon hänet myös haudattiin yhdessä sisarensa Scholastican kanssa. Sitten tulivat langobardit, jotka tuhosivat luostarin, ja hauta jäi unohduksiin. 700-luvun alussa pari munkkia kuitenkin löysi haudan, puhdisti Benedictuksen ja Scholastican luut ja kääri ne kankaisiin. Pian Benedictuksen veri värjäsi kankaat punaisiksi. Munkit salakuljettivat luut luostariinsa Ranskaan Fleury-sur-Loireen, jossa pyhäinjäännökset ovat edelleen.

Francesco Sparapanen maalaus Madonnasta ja lapsesta pyhän Benedictuksen seurassa, 1500-luku, Pyhän Benedictuksen basilika, Norcia, Umbria, Italia. Kuva: Wikimedia Commons.

Benedictuksen elämän sekä jäänteiden translaation eli siirtämisen vaiheet ovat mielenkiintoisia, mutta niin ovat myös nokkosen. Keittiökasvina nokkonen tunnetaan jo Rooman valtakunnan ajoilta ja edelleen sitä syödään terveellisenä ja ravitsevana vihanneksena. Monet pensaiden ja yrttien lehdet, esim. seljan, malvakasvien, maltsojen, sarviapilan, nokkosen ja niittysuolaheinän lehdet keitettiin Roomassa soseeksi ja syötiin voimakkaasti maustettuna. Roomalainen Apicius suositteli 200-luvulla keittokirjassaan De re coquinaria (3.17), että halutessaan villejä nokkosia voi nauttia sairauksien torjumiseksi, kun aurinko on Oinaan merkissä. Nokkosesta saattoi toki valmistaa myös muhennosta, jota syötiin paistettujen munien kera (4.2.36).

Kun norjalaiset ryhtyivät asuttamaan Islantia vuoden 900 paikkeilla, heillä oli varmuuden vuoksi mukanaan nokkosia sekä taimina että siemeninä. Naantalin luostarin lääke- ja yrttikirja 1400-luvun Suomesta puolestaan kertoo, että urtica, nokkonen, on hyvin kuuma ja se on hyvä keltatautiin, jos sitä muserretaan viiniin ja juodaan. Samoin on nokkosensiemen hunajassa kieriteltynä hyvää kivesvammoihin, ja se parantaa vanhaa yskää, jos sitä juodaan usein, ja poistaa keuhkoista kylmettymisvauriot, ja se on hyvä paisuneeseen vatsaan. Mikael Agricola antoi vuonna 1544 julkaistussa Rukouskirjassaan syyskuun kohdalla terveysvinkin: ”Juoma olkohen nokulaisilla sekoitettu.”

Naantalin luostarin lääke- ja yrttikirjan aloitussivu käsikirjoituksessa A 49. Nådendals klosterbook (Stockholm, National Library). Kuva: Codices Fennici / Wikimedia Commons.

1800-luvulle ehdittäessä keksittiin, että apaattiset tai hysteeriset mielenterveyspotilaat tokenevat nokkospiiskauksella. Ehkä pyhä Benedictus olikin menetelmän edelläkävijä tietysti sillä erotuksella, että hän käytti sitä itseensä eikä toisiin. Lisäksi nokkospiiskausta on käytetty erilaisten fyysisten sairauksien ja vaivojen hoitoon sekä lämmittelyyn.

Jo kivikaudella nokkosta käytettiin kuitukasvina, ja keskiajalla se oli Euroopan kuninkaallisten suosiossa. Suomesta vanhin kirjallinen tieto nokkosesta kehruukasvina on vuodelta 1555 Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiasta, siis vain 11 vuotta myöhemmin kuin Agricolan Rukouskirja julkaistiin.

Vielä 1800-luvulla valmistettiin Euroopassa nokkoskangasta (saks. Nesseltuch, ruots. nättelduk) ja tätä varten viljeltiin nokkosta joko siemenestä tai juurakosta lisäämällä. Saksassa nokkosen käyttö tekstiilin raaka-aineena oli yksi teollisuuden haara 1. maailmansodan aikana. Nokkosen käyttö loppui, kun puuvilla syrjäytti sen, ja toisen maailmansodan jälkeen nokkoskuitu unohdettiin lähes kokonaan, mutta onneksi sitä voi edelleen löytää ainakin ramien kauppanimellä.

Kirjallisuutta

Apicius, En gammal romersk kokbok: De re coquinaria, käänt. Madeleine von Heland. Södertälje: Bokförlaget Fabel, 1963.

Borgen, Annemarta, Minun yrttini: kirja yrteistä ja yrttiruuista, suom. Sinikka Kurikka ja Ulla-Liisa Kyllijoki. Helsinki: Otava, 1977.

Häkkinen, Kaisa ja Lempiäinen, Terttu, Aaloesta öljypuuhun: suomen kielellä mainittuja kasveja Agricolan aikaan. Porvoo: Bookwell, 2011.

Taatelipalmu (Phoenix)

3.7.2020

Tänään 3.7. on Intian apostolin Tuomaan kuolinpäivä. Tuomas matkusti Intiaan, ja Tuomaan tekojen mukaan intialaisen kuningas Misdeuksen sotilaat teloittivat hänet neljällä peitsellä. Toisen sitkeän tradition mukaan hän kärsi Chennaissa (aikaisemmin nimeltään Madras) marttyyrikuoleman joskus vuosien 50–72 välillä brahmaanien käsissä. Lähellä Chennaita on pieni kukkula englanninkieliseltä nimeltään St. Thomas Mount, jossa apostolin sanotaan saaneen surmansa. Kuolemasta on myös keihäs- ja nuoliversio sekä veretön vaihtoehto, jonka mukaan hän kuoli rauhallisesti Syyrian Edesassa.

Jacobus Voraginen vuonna 1275 kirjoittaman Legenda Aurean mukaan matkalla Kesareasta Intiaan apostoli Tuomas rantautui kaupunkiin, jossa vietettiin Deniksen ja paikallisen kuninkaan tyttären Pelagian häitä. Kuningas pyysi apostolia siunaamaan vasta vihityn parin. Näin tapahtui, ja apostolin lähdettyä nuori aviomies löysi yllättäen kädestään täynnä hedelmiä olevan taatelipalmun oksan. Puolisot söivät hedelmät, nukahtivat ja näkivät kumpikin saman unen, jossa jalokivin koristautunut kuningas – ei Pelagian isä vaan toinen – ilmoitti apostolinsa saattaneen heidät osallisiksi ikuisesta kunniasta.

Taatelipalmu teoksesta Mason, Silas C., Botanical Characters of the Leaves of the Date Palm Used in Distinguishing Cultivated Varieties. Washington, D.C. : U.S. Dept. of Agriculture, 1915. Lähde: Wikimedia Commons.

Avioliitosta ei tullut sellaista, mitä kihlapari oli aikoinaan luultavasti odottanut: Pelagia koki marttyyrikuoleman ja Denis päätyi kotikaupunkinsa piispaksi. Legenda Aurea oli huomattavan suosittu 1600-luvulle saakka, kunnes bollandistit pilasivat ilon ja alkoivat julkaista pyhimyslegendojen kriittistä Acta Sanctorum -editiota. Ehkäpä Pelagian ja Deniksen tarina ei kestä bollandistin kriittistä katsetta, mutta vaikka mekään emme ottaisi sitä ihan todesta, voimme silti arvostaa sitä moraliteettina. Tarinan opetus ei kuitenkaan ole se, kannattaako jokaista kädestä löytämäänsä taatelia syödä, mutta se voisi olla.

Palmun oksa on voiton, ikuisen elämän ja taivaaseen päässeiden vertauskuva, joten oli tietysti luontevaa, että Denis löysi sellaisen kädestään. Deniksen ja apostoli Tuomaan aikainen taatelipalmu ei silti kuulu vain muinaisuuteen.

Arkeologisissa kaivauksissa Israelissa löytynyt kahden tuhannen vuoden takainen siemenkätkö on nimittäin tuottanut elinkelpoisen taatelipalmun, joka sai nimekseen Metuselah (Metusalem). Aluksi tämä juudealainen taatelipalmu oli lajinsa ainoa edustaja, sillä tiettävästi Metuselahin laji hävisi vuoden 500 tietämissä ja korvautui nykyisen Israelin alueella muilla taatelipalmulajeilla. Enää Metusaleh ei ole kuitenkaan yksin, sillä se on onnistunut risteytymään modernin taatelipalmulajikkeen kanssa ja tuottamaan jälkikasvua, joiden isovanhemmat ovat 2000 vuoden takana.

Palmu (Arecaceae)

18.5.2020

Tänään 18.5. tulee kuluneeksi 860 vuotta Ruotsin kuninkaan ja suojeluspyhimyksen Eerik Pyhän kuolemasta vuonna 1160. 1200-luvun loppupuolella kirjoitetun Pyhän Eerikin legendan mukaan Eerik oli Uppsalan Pyhän kolminaisuuden kirkossa messussa, kun hän sai varoituksen uhkaavasta vaarasta. Kirkon ulkopuolella olikin tanskalaisjoukko odottamassa. Eerik nousi ratsunsa selkään, mutta tanskalaiset kiskoivat hänet maahan, löivät häntä miekoillaan, potkivat ja lopulta varmuuden vuoksi vielä mestasivat. Paikasta, johon Eerikin pää putosi, puhkesi lähde.

Pyhän Eerikin legenda kertoo Eerikin elämästä, kuolemasta ja kuoleman jälkeen suorittamista 50 ihmeestä. Legenda aloittaa Eerikin kuoleman kuvauksen: ”Sinä päivänä oli Kristuksen taivaaseen astumisen juhla, jolloin hän [siis Eerik] Herramme tavoin voittaisi marttyyrin palmun ja astuisi taivaaseen.” Taiteessa Eerik kuvataan usein nuorena ratsumiehenä, jolla on käsissään miekka ja Ruotsin lippu.

Eerikin kuvallisissa esityksissä marttyyrin palmu esiintyy harvoin, mutta silti samantapaiset elämänvaiheet ja kirjalliset viittaukset palmuun tuovat mieleen satakunta vuotta vanhemman pohjoismaisen pyhimyskuninkaan, Tanskan suojeluspyhimyksen Knuut Pyhän (1043–1086). Knuutin yksi, joskin harvakseltaan esiintyvä, attribuutti on palmu, koska se on marttyyrien symboli, ja halutessaan Knuutin kuoleman voi tulkita marttyyrikuolemaksi.

Toisaalta väkivaltaisen kuoleman voi nähdä Knuutin lopullisena epäonnistumisena poliittisessa valtakamppailussa, mikä Eerikinkin kuoleman kohdalla on ihan uskottava tulkinta. Useammin tapaammekin Knuut-kuninkaan kruunulla, valtikalla tai valtakunnanomenalla kuin palmunlehvällä varustettuna. Pyhän Knuutin päivänä on kuitenkin rukoiltu: ”Deus, qui ad illustram Ecclesiam tuam beatum Canutum Danorum regem martyrii palma & gloriosis miraculis decorare dignatus est.” Pyhä Knuutkin sai siis paitsi marttyyriyden palmun myös kunnian suorittaa ihmeitä haudallaan.

Eerik Pyhä ja piispa Henrik matkalla Suomeen. Myöhäiskeskiaikainen kuva Uplannista, nykyisin Tukholman Historiallisessa museossa. Lähde: Wikimedia Commons.

Pyhän Eerikin legenda kertoo myös ensimmäisestä nykyiseen Suomeen tehdystä ristiretkestä. Eerik lähti matkaan toverinsa piispa Henrikin ja sotajoukon kanssa, ja Henrikin kanonisoinnissa käytetty pyhän Henrikin legenda täydentää tarinaa. Eerikin palattua takaisin Ruotsiin Henrik jäi valvomaan Suomen kristillistä kehitystä, ja senhän me tiedämmekin, kuinka siinä kävi. Pyhän Henrikin legenda päättää kuvauksensa Henrikin kuolemasta: ”Niin kaatui Jumalan palvelija oikean asian puolesta ja astui kunniakas voitonpalmu kädessä Jerusalemin korkeaan temppeliin.” Sitten käydään läpi 11 Henrikin suorittamaa ihmettä.

Ihmeissä ei ole mitään ihmeellistä – eihän pyhimys olisi pyhimys ilman niitä – mutta miksi pohjoismaisten heppujen yhteydessä kaikki tämä puhe palmuista? Palmun lehvä on ollut voiton symboli jo antiikin ikonografiassa, ja se on ollut yleinen kuva-aihe muun muassa roomalaisissa katakombeissa. Vuonna 1688 katolinen kirkko päätti, että katakombeissa haudat, joiden kuva-aiheissa esiintyy palmu, ovat marttyyrien hautoja. Varsin pian alkoi esiintyä myös eriäviä näkemyksiä, ja nykyään voimmekin todeta, että palmua esiintyy kuva-aiheena varhaiskristillisissä ja ei-kristillisissä haudoissa sekä ihan vaan tilaa jakavana kuva-aiheena.

Yksityiskohta marttyyreistä, jotka kantavat voittonsa tunnuksia, palmunoksia ja kruunuja, Rooman Santa Prasseden basilikan triumfikaaren 800-luvun mosaiikista. Lähde: Flickr, Lawrence OP.

Varhaiskeskiajan kristillisiä palmunlehviä näkyy ainakin Roomassa Santa Prasseden kirkon riemukaaressa. Se kuvaa taivaallista Jerusalemia, jossa kaaren molemmin puolin alemmassa kentässä on kuvattuna joukko martyyreita, jotka pitelevät kruunuja ja palmunoksia, juhlistavat ylösnousemuksessa Kristuksen kanssa hyvän voitoa pahasta, ja kulkevat kohti kunniaa. Lisäksi riemukaaren keskelle jäävän apsismosaiikin kummassakin laidassa on palmupuu, joka on kristillisessä taiteessa paratiisin symboli. Toisen palmun latvassa istuu feenikslintu, mutta se onkin jo toinen tarina.

Maustesahrami (Crocus sativus)

3.5.2020

Tänään 3.5. tulee kuluneeksi 537 vuotta Raaseporin ja Viipurin linnan käskynhaltija Lauri Akselinpoika Tottin kuolemasta vuonna 1483. Tottia kohtasi henkilökohtainen tragedia vuonna 1468, jolloin hän menetti puolisonsa Katariina Jönsintytär Viffertin ja poikansa Hanneke Vromen aluksen haaksirikossa jossakin Raaseporin merialueella. Alus, jonka nimi ei ole säilynyt meille, tunnetaan kapteeninsa nimellä Hanneke Vromena tai Wromena, ja se oli tyypiltään saksalainen holkki. Holkki oli edeltäjäänsä koggia suurempi kolmimastoinen alustyyppi, joka yleistyi Itämerellä 1400-luvun jälkipuoliskolla.

Alus lähti Lyypekin satamasta Travemündestä 11. marraskuuta kolmen muun aluksen kanssa. Kaksi aluksista suuntasi Tukholmaan, mutta marraskuun 20.-21. päivän välisenä yönä Hanneke Vrome ja toinen Tallinnaan matkalla oleva alus joutuivat myrskyyn ja kovaan vastatuuleen, joka pakotti laivat kääntymään kohti Suomen rannikkoa. Aikalaislähteiden mukaan Hanneke Vromen alus upposi 21.11.1468 yöllä. Kaikki laivalla olleet 180–240 henkeä hukkuivat laivan mukana.

Mikko Huhtamies referoi Tieteessä tapahtuu (1/2019) -lehdessä ilmestyneessä artikkelissaan Aarrelaiva Hanneke Vromen haaksirikko vuonna 1468 laivan säilynyttä lastiluetteloa, jonka mukaan aluksen lastina oli muun muassa 200 pakkaa kangasta, 1 200 tynnyriä hunajaa, kultarahoja, nahkaesineitä, peilejä, paperia ja muuta kauppatavaraa.

Hansan kauppiaat hankkivat Flanderin Bruggesta ja muista keskieurooppalaisista kaupan keskuksista kultaa, hopeaa, manteleita, riisiä, sokeria, idän mausteita, kuten sahramia, kanelia, inkivääriä, pippuria ja neilikkaa, etelän viinejä, eksoottisia hedelmiä, hienoa ja karkeaa verkaa sekä ylipäätään kaikenlaisia yksinkertaisia ja kalliita kudottuja kankaita. Hansakauppiaiden mukana myös nykyisen Viron kaupunkeihin, kuten Tallinnaan ja Pärnuun, saatiin näitä ylellisyystuotteita.

Maustesahrami. Luotit ovat kukasta ulkonevat kolme punaista suikulaa. Lähde: Flickr, Rawpixel Ltd.

Hanneke Vromen lastin ainoa mauste oli sahrami, jota käytettiin sekä ruoan maustamiseen että sen värjäämiseen keltaiseksi. Sahramia saadaan maustesahramikasvin rihmamaisista luoteista eli kukan emin osista. Krookukset eli sahramit ovat kotoisin Egeanmeren alueelta ja Keski-Aasiasta, mutta maustesahramia ei tunneta mistään luonnonvaraisena, ja arvellaankin, että se on jostakin muusta sahramilajista värjäysaineen ja mausteen tuotantoon valikoitunut kanta.

Sahraminkorjuu. Kuvitusta Tacuinum Sanitatis -käsikirjoituksesta 1400-luvulta. Lähde: Wikimedia Commons.

Sahrami oli keskiajalla kaikista arvostetuin mauste, joka levisi Keski-Eurooppaan ristiretkeilijöiden mukana 1200-luvulla. Pigmenttinä sitä käytettiin etenkin 1400-luvulla. Kallisarvoisuutensa vuoksi sahramia väärennettiin keskiajalla kuten nykyäänkin. Rangaistukset olivat ankaria: esimerkiksi Nürnbergissä poltettiin parikin sahramin väärentäjää roviolla yhdessä väärentämänsä sahramin kanssa tai haudattiin elävänä maahan (ks. Nils Hack, Der Gewürzhandel im Nürnberg des 14. – 16. Jahrhunderts, s. 21-22).

Ruusu (Rosa)

29.4.2020

Tänään on kulunut tasan 640 vuotta Katariina Sienalaisen kuolemasta. Katariina, syntymänimeltään Caterina Benincasa, (1347–1380) oli italialainen mystikko ja maallikkodominikaani. Hänen pysyvä perintönsä on hänen kirjallisessa tuotannossaan. Katariina saneli noin 380 kirjettä kymmenen viimeisen elinvuotensa aikana sekä Dialogin Jumalan kaitselmuksesta, ja häneltä on kirjoitettu muistiin 26 rukousta.

Katariina tunnetaan myös siitä, että hän ei ollut kovin hyvä syömään. Alkuvuonna 1380 hän lopetti syömisen ja juomisen kokonaan ja kuoli huhtikuun lopulla 33-vuotiaana. Hänen tunnusmerkkejään ovat dominikaanipuku, lilja, sormus, kyyhky, stigmat, piikkikruunu päässä, krusifiksi, kirja, kynä, sydän, pääkallo, piru jalkojen juuressa ja joskus myös ruusu. Katariina on muun muassa Euroopan ja sairaanhoitajien suojelija.

Katariina kuoli Roomassa dominikaanisisarten talossa, jossa hän oli asunut pari viimeistä vuottaan. Hänen ruumiinsa haudattiin Roomassa Santa Maria sopra Minervan hautausmaalle, josta se siirrettiin myöhemmin sisälle basilikaan.

Katariina Sienalaisen pää. Lähde: Wikimedia Commons.

Vuonna 1381 Katariinan ruumiista irrotettiin kuitenkin pää, ja se vietiin Roomasta Sienaan pyhäinjäännöksenä. Kun sienalaiset olivat omin lupinensa kuljettamassa päätä, heidän täytyi näyttää kassinsa sisältö roomalaisille vartijoille. Kassi avattiin, eikä se enää näyttänytkään sisältävän Katariinan päätä, vaan se oli täynnä ruusun terälehtiä. Vuonna 1384 pää kuljetettiin Sienassa juhlakulkueessa San Domenicon basilikaan, jossa sitä edelleen säilytetään.

Salakuljetettavien esineiden muuttuminen ruusuiksi ei ollut keskiajalla mitenkään tavatonta. Näin oli käynyt myös ainakin Casilda Toledolaiselle, Elisabet Pyhälle, Portugalin kuningattarelle Isabella Aragonialaiselle ja Didacus Alcaláiselle 1400-luvulla. Usein muutos tapahtui talvella, mikä hämmästytti ihmisiä aikakaudella, jolloin ruusut ja muutkin kukat kukkivat vain niiden luonnollisena kukinta-aikana.

Casilda Toledolainen oli Toledon muslimikuninkaan tytär, joka salakuljetti leipää vaatteisiinsa kätkettynä 1000-luvun alkuvuosina ruokkiakseen isänsä kristittyjä vankeja. Eräänä päivänä, kun Casilda oli jäämäisillään kiinni salakuljetuksesta, leipä muuttuikin ruusuiksi.

Unkarin pyhä Elisabet. Lähde: Flickr, elycefeliz.

1220-luvulla Thüringenin maakreivi Ludvig IV vietti aikaa metsästyskavereidensa kanssa, kun he kohtasivat Ludvigin unkarilaissyntyisen puolison Elisabetin hiippailemassa jotakin esiliinaansa kätkettynä. Ludvigia huolestutti, että tämä saattoi näyttää kavereista oudolta, ja pyysi siksi Elisabetia näyttämään, mitä hänellä oli esiliinaansa piilotettuna. Samalla hetkellä esiliinamytty avautuikin, ja näkyviin tuli valkoisia ja punaisia ruusuja. Alun perin esiliinan sisässä oli leipää, jota Elisabet oli salakuljettamassa köyhille. Nyt häntä hiukan harmitti, kun pitikin viedä ruusuja leivän asemesta.

Kuva on yksityiskohta André Gonçalvesin maalauksesta Ruusuihme noin vuosilta 1735–40, ja kuvassa ovat tietysti Isabella ja Dinis. Lähde: Wikimedia Commons.

Myös Portugalin Isabella-kuningattarella (1271–1336) oli isotätinsä Elisabetin tavoin tapana salakuljettaa leipää köyhille esiliinansa alla, ja eräänä päivänä hänen puolisonsa, Portugalin kuningas Dinis I, sai hänet kiinni itse teosta. Tarkastuksessa esiliinan sisältö muuttui kuin muuttuikin ruusuiksi, joiden ympäriinsä kanniskelu oli Dinisinkin mielestä aivan jees, vaikka leipänsä suhteen hän olikin tarkempi.