Neilikkavallankumouksesta muistuttava seinämaalaus Portossa. Lähde: Wikimedia Commons.
Tänään on kulunut 46 vuotta neilikkavallankumouksesta, joka päätti 25.4.1974 Portugalissa vuodesta 1926 vallinneen oikeistodiktatuurin kauden. Vallankumous toteutettiin lähes laukaustakaan ampumatta.
Kerrotaan, että erään ravintolan omistaja oli ostanut ravintolansa ensimmäistä vuosipäivää varten asiakkaille jaettaviksi sesongin suosittuja ja halpoja kukkia, punaisia neilikoita. Vallankumous käynnistyi, vuosipäiväjuhlallisuudet täytyi siirtää, ja ravintolan työntekijä Celeste Caeiro jakoi neilikat hallitusta vastustaville sotilaille, kun väki valtasi kadut juhliakseen diktatuurin päättymistä. Koska sotilaat eivät olleet tulleet ottaneeksi vaasia mukaan vallankumouksen tiimellykseen, he laittoivat neilikat kivääriensä piippuihin. Tämä kuva levisi televisiolähetysten kautta maailmanlaajuisesti ja neilikkavallankumous sai nimensä.
Neilikoiden punainen väri sopi hyvin vallankumouksen tekijöiden vasemmistolaisten arvojen symboliksi. Neilikalla on ollut poliittisia merkityksiä muulloinkin, mutta kovin johdonmukaisia sen ne eivät ole olleet. Ranskassa punainen neilikka oli vallankumouksen aikaan rojalistien tunnus, ja myöhemmin se on ollut sosiaalidemokraattien symboli monissa maissa, kun taas valkoinen neilikka on ollut Saksan kristillisdemokraattien käytössä.
Verettömän neilikkavallankumouksen jälkeen Portugalissa julistettiin kolmas tasavalta ja aloitettiin laajat demokratiauudistukset. Myös kirjallisuus ja muut kulttuurin alat lähtivät uuteen nousuun ilmapiirin vapauduttua.
Tänään tulee kuluneeksi 1023 vuotta siitä, kun piispa Adalbert koki marttyyrikuoleman 23.4.997. Adalbertin kirkollinen ura käynnistyi jouhevasti ja hänet vihittiin Prahan piispaksi jo alta kolmekymppisenä. Sittemmin tehtävä osoittautui kuitenkin haasteelliseksi, ja pariin kertaan Adalbert jättikin hiippakuntansa ja häipyi Roomaan.
Adalbertin toisen Rooman-reissun aikana joitakin hänen sukulaisiaan murhattiin Prahassa, minkä jälkeen hän sai luvan olla palaamatta hiippakuntaansa ja suuntautua sen sijaan lähetystyöhön. Silloinen Puolan herttua ja myöhempi kuningas Bolesław I antoi Adalbertin käyttöön laivan ja sen 3o hengen miehistön, ja he purjehtivat jonnekin nykyisen Gdańskin ja Kaliningradin paikkeille.
Pyhän Adalbert Prahalaisen kuolema kuvattuna Gnieznon katedraalin ovissa Puolassa, 1170-luvulta. Lähde: Wikimedia Commons.
Adalbertin menetelmät olivat suoraviivaisia. Koska lähetystyön kohteena olleet preussit palvoivat pyhiä tammilehtoja, Adalbertin porukka tuhosi niitä. Menetelmä ei kuitenkaan saanut preusseja vastaanottavaisiksi Adalbertin sanomalle, vaan hän ja hänen lähetyssaarnaajatoverinsa kokivat marttyyrikuoleman. Bolesław maksoi preusseille lunnaat Adalbertin ruumiista ja hautasi sen komean seremonian yhteydessä Gnieznon katedraaliin Puolassa.
Keskiajan lähetystyössä ja ristiretkillä ei ollut mitenkään tavatonta, että kirkonmies pääsi ottamaan kantaa tammiin. Noin sata vuotta myöhemmin Otto Bambergilainen vei uutta sanomaa nykyisen Szczecinin seuduille. Hän puolestaan antoi paikallisten asukkaiden pyyntöjen hellyttämänä pyhän tammen jäädä pystyyn sillä ehdolla, että sen juurella ei enää harjoiteta oraakkelitoimintaa.
Oikeastaan tämänkin artikkelin olisi voinut aloittaa sanoilla ”jo antiikin kreikkalaiset”. Tammea on nimittäin pidetty pyhänä puuna monissa kulttuureissa kreikkalaisista ja kelteistä slaaveihin ja saksalaisiin. Antiikin Kreikan pyhistä tammilehdoista kuuluisin oli Dodonan lehto, jossa toimi arvostettu oraakkeli. Pyhäkön toiminta kuitenkin lakkasi 300-luvulla, jolloin Rooman valtakunnan kristillistymisen myötä myös pyhät tammet kaadettiin ja kaivettiin maasta juurineen.
Preussien jumalat Patollos, Perkūns ja Potrimpos Caspar Hennenbergerin (1529-1600) tulkitsemina Simon Grunaun mukaan. Lähde: Wikimedia Commons.
Balttilaisessa ja slaavilaisessa mytologiassa tammi on latvialaisen Pērkonsin, liettualaisen Perkūnaksen, preussien Perkūnsin ja slaavien Perunin pyhä puu. Kyseessä oli paitsi tammien, myös ukkosen, sateen, vuorten ja taivaan jumala ja yksi balttilaisen ja slaavilaisen pantheonin tärkeimmistä jumalista. Perkūns on keskeinen hahmo myös kuvauksissa Romuvan pyhäkön pyhästä tammesta. Tämän suuren ikivihreän tammen äärellä kerrotaan palvotun jumalkolmikko Patollosta, joka oli kuolemanjumala, Potrimposta, jonka vastuualueeseen kuuluivat virtaavat vedet, ja Perkūnsia.
Piispa Adalbertin ponnisteluista huolimatta preussien ja balttien uskonnollinen perintö elää edelleen etenkin liettualaisessa uuspakanallisuudessa tammisymboliikkaa myöten.
Tasan 514 vuotta sitten, 18. huhtikuuta 1506, paavi Julius II muurasi Rooman nykyisen Pietarinkirkon peruskiven, ja työt alkoivat Donato Bramanten suunnitelmien pohjalta. Niiden mahdollistamiseksi osa paikalla sijainneesta antiikin aikaisesta Konstantinuksen basilikasta täytyi purkaa. Kuuria, roomalaiset ja moni muukin oli kiintynyt vanhaan kirkkoon, vaikka se oli ollut ränsistyneessä tilassa jo ainakin 200 vuoden ajan. Uusi rakennushanke ei siis saanut varauksettoman ihastunutta vastaanottoa.
Vuonna 1574, kun osa vanhasta basilikasta ja uusi rakenteilla oleva kirkko seisoivat vielä rinnan, vanhasta kirkosta siirrettiin uuteen pyhän Pietarin istuin. Kyseessä oli eri puulajeista, mutta pääosin tammesta, valmistettu vanha tuoli – kylläkin ihan komea sellainen. Paavi Johannes VIII oli saanut sen lahjaksi Kaarle Kaljupäältä joulupäivänä vuonna 875, kun tämä kruunattiin Roomassa keisariksi. Uudessa, vielä keskeneräisessä basilikassa istuimelle ei keksitty heti paikkaa, joten se sijoitettiin ensi hätään yhden sivukappelin komeroon.
Berninin monumentti. Varsinainen puinen Cathedra Petri on ikkunan alla sijaitsevan pronssisuojuksen sisällä. Lähde: Wikimedia Commons.
Sittemmin istuin kaivettiin esiin komerosta, ja Gian Lorenzo Bernini sijoitti tämän pyhäinjäännökseksi mielletyn esineen osaksi vaikuttavaa barokkimonumenttia, joka valmistui vuosina 1656-65. Istuimen itsensä lisäksi kokonaisuus koostuu pyhimysten pronssipatsaista, enkeleistä ja lasimaalauksesta, jonka kyyhkynen kuvaa pyhää henkeä.
1960- ja 70-luvun vaihteessa istuimen selkänojan yläkolmiota tutkittiin tarkemmin. Todettiin, että se oli valmistettu jostakin kesävihannasta tammilajista, luultavasti talvi- tai metsätammesta, kun puuaines oli ollut vielä tuoretta, ja dendrokronologinen analyysi ajoitti osan vuosien 870 ja 880 välille. Talvitammen ja metsätammen puuaines on niin samanlaista, että niitä ei ole mahdollista erottaa toisistaan, ja lajit ovat muutenkin niin lähellä toisiaan, että ne voivat risteytyä keskenään.
Pyhän Pietarin istuimen toiset osat paljastuivat radiohiiliajoituksessa jokusen sataa vuotta vanhemmiksi, mutta jokunen sata vuotta jää silti puuttuman pyhän Pietarin ajoista. Enää ei siis ajatella, että tämä olisi se istuin, jolle apostoli Pietari laski peppunsa Rooman kirkkoa johtaessaan, mutta toki istuin on säilyttänyt hieman abstraktimman arvonsa paavinistuimen symbolina.
Talvitammi (italiaksi rovere) liittyy Pietarinkirkon peruskiven laskemiseen myös kuvaannollisemmassa mielessä. Uuden rakennusprojektin käynnistänyt paavi Julius II oli siviilinimeltään Giuliano della Rovere. Hänen setänsä, Francesco della Rovere, kuului vaatimattomaan ligurialaiseen sukuun. Francesco oli kuitenkin urallaan yritteliäs, ja tultuaan valituksi paaviksi nimellä Sixtus IV, hän ilmoitti periytyvänsä piemontelaisista Vinovon kreiveistä, joilla oli sama sukunimi, ja otti käyttöönsä heidän vaakunansa. Sixtus antoi myös vahvaa vetoapua nuoremmille sukulaisilleen, joten veljenpoika Giulianokin osoittautui aateliseksi ja koki rakettimaisen nousun kirkollisella urallaan.
Julius II:n vaakuna Roomassa Palazzo della Cancellerian kulmassa. Lähde: Wikimedia Commons.
Kun uusi Pietarinkirkko vihittiin käyttöön 120 vuotta peruskiven laskemisen jälkeen, della Roveret vaikuttivat jo toisaalla. Niinpä Pietarinkirkossa itsessään ei ole juurikaan näkyviä merkkejä tästä suvusta, mutta muualta Vatikaanista, viereisestä Borgon kaupunginosasta ja eri puolilta Roomaa löytää kyllä vaakunakilpiä, joissa kasvaa talvitammi.
Nyky-Italiassa tavallinen tapa viettää toista pääsiäispäivää on käynnistää kevään piknikkausi ystävien kanssa. Evääksi voi valmistaa esimerkiksi suolaisen pääsiäispiirakan, jonka sisään leivotaan munia, parsaa ja artisokkaa.
Parsalla on keväisenä herkkuna pitkä historia. Egyptiläisten tiedetään tunteneen kasvin jo 5000 vuotta sitten, ja parsa mainitaan myös vanhimmassa tunnetussa keittokirjassa, roomalaisen Apiciuksen teoksessa De re coquinaria 200-luvulta. Apicius neuvoo, että jos parsaa kuivattaa ja laittaa sen sitten takaisin lämpimään veteen, siitä ei tule liian pehmeää (3.3).
Toisessa Apiciuksen reseptissä voidellussa padassa sekoitetaan kahdeksan munaa oenogarumin, eräänlaisen viinikastikkeen, kanssa, pata asetetaan hehkuvalle hiillokselle, ja sinne kaadetaan parsasose ja kastike, joka valmistetaan pippurista, garumista, viinistä, rusinaviinistä ja öljystä. Viimeiseksi pataan lisätään erikseen paistetut kirjosiepot. (4.2.5)
Apiciuksella on onneksi resepti myös niille, joilla ei ole kirjosieppoja käsillä: soseutetut parsannuput voi sekoittaa viinin, pippurin, lipstikan, tuoreen korianterin, kyntelin, sipulin, garumin ja öljyn kanssa, laittaa seoksen voideltuun pataan ja halutessaan suurustaa keitoksen kananmunalla. (4.2.6)
Lääkekasvinakaan parsa ei ole ollut merkityksetön: Pietro-Andrea Mattioli kirjoitti vuonna 1555 julkaistussa teoksessaan Discorsi nei 6 libri della materia medicinale di Pedacio Dioscoride, että parsan munuaisille hyödylliset ominaisuudet on tunnettu antiikista asti. Juurista valmistettu keite edistää virtsan eritystä ja sappirakon tyhjenemistä, ja se auttaa munuaissairauksissa ja iskiaksessa. Viiniin valmistettu keite auttaa puolestaan hammassäryssä, ja murskatut ja valkoviinin kera juodut nuput helpottavat munuaiskipua.
Mekin söimme toisen pääsiäispäivän kunniaksi keväistä parsaa. Huhtikuinen lumipyry ei houkutellut piknikille italialaiseen tapaan, eikä parsaa tullut soseutettua Apiciuksen hengessä tai keitettyä lääkkeeksi Mattiolin ohjeiden mukaan, mutta hyvää se oli.
De plantis rebus historiaque 