11.7.2020
Tänään 11.7. viettävät pyhän Benedictuksen (n. 480–543) reliikkien translaation juhlaa ne, jotka sitä viettävät. Myöhäisessä teini-iässä Benedictus opiskeli Roomassa, mutta sai kaupungin elämänmenosta tarpeekseen ja päätyi Subiacoon luolaan asustamaan. Runsaan kolmen vuoden kuluttua paholainen tuli hänen luokseen linnun hahmossa ja sai hänessä aikaan vahvan halun palata taas ihmisten pariin. Benedictus ratkaisi hankalan tilanteen heittäytymällä alasti nokkosten ja piikkipensaiden sekaan, jolloin kivun avulla hän saavutti himottomuuden suhteessa ruumiillisiin tarpeisiin.
Niinpä Benedictus onkin nokkosihottuman, mutta myös Euroopan, Nursian, munkkien, sääntökuntalaisten, mestariensa omaisuutta rikkoneiden palvelijoiden, maanviljelijöiden, maataloustyöläisten, luolatutkijoiden, italialaisten arkkitehtien, koululaisten ja opiskelijoiden, rakennusinsinöörien, kupariseppien, heraldiikan, kiusausten, ruususairauden, kuumeen, munuaissairauden, sappikivien, tulehdussairauksien ja kuolevien ihmisten suojeluspyhimys sekä suojeluspyhimys myrkkyä ja noituutta vastaan.
Apotti Benedictus perusti Subiacoon 12 pientä luostariyhteisöä ja myöhemmin Monte Cassinoon yhden suuren, johon hänet myös haudattiin yhdessä sisarensa Scholastican kanssa. Sitten tulivat langobardit, jotka tuhosivat luostarin, ja hauta jäi unohduksiin. 700-luvun alussa pari munkkia kuitenkin löysi haudan, puhdisti Benedictuksen ja Scholastican luut ja kääri ne kankaisiin. Pian Benedictuksen veri värjäsi kankaat punaisiksi. Munkit salakuljettivat luut luostariinsa Ranskaan Fleury-sur-Loireen, jossa pyhäinjäännökset ovat edelleen.
Benedictuksen elämän sekä jäänteiden translaation eli siirtämisen vaiheet ovat mielenkiintoisia, mutta niin ovat myös nokkosen. Keittiökasvina nokkonen tunnetaan jo Rooman valtakunnan ajoilta ja edelleen sitä syödään terveellisenä ja ravitsevana vihanneksena. Monet pensaiden ja yrttien lehdet, esim. seljan, malvakasvien, maltsojen, sarviapilan, nokkosen ja niittysuolaheinän lehdet keitettiin Roomassa soseeksi ja syötiin voimakkaasti maustettuna. Roomalainen Apicius suositteli 200-luvulla keittokirjassaan De re coquinaria (3.17), että halutessaan villejä nokkosia voi nauttia sairauksien torjumiseksi, kun aurinko on Oinaan merkissä. Nokkosesta saattoi toki valmistaa myös muhennosta, jota syötiin paistettujen munien kera (4.2.36).
Kun norjalaiset ryhtyivät asuttamaan Islantia vuoden 900 paikkeilla, heillä oli varmuuden vuoksi mukanaan nokkosia sekä taimina että siemeninä. Naantalin luostarin lääke- ja yrttikirja 1400-luvun Suomesta puolestaan kertoo, että urtica, nokkonen, on hyvin kuuma ja se on hyvä keltatautiin, jos sitä muserretaan viiniin ja juodaan. Samoin on nokkosensiemen hunajassa kieriteltynä hyvää kivesvammoihin, ja se parantaa vanhaa yskää, jos sitä juodaan usein, ja poistaa keuhkoista kylmettymisvauriot, ja se on hyvä paisuneeseen vatsaan. Mikael Agricola antoi vuonna 1544 julkaistussa Rukouskirjassaan syyskuun kohdalla terveysvinkin: ”Juoma olkohen nokulaisilla sekoitettu.”
1800-luvulle ehdittäessä keksittiin, että apaattiset tai hysteeriset mielenterveyspotilaat tokenevat nokkospiiskauksella. Ehkä pyhä Benedictus olikin menetelmän edelläkävijä tietysti sillä erotuksella, että hän käytti sitä itseensä eikä toisiin. Lisäksi nokkospiiskausta on käytetty erilaisten fyysisten sairauksien ja vaivojen hoitoon sekä lämmittelyyn.
Jo kivikaudella nokkosta käytettiin kuitukasvina, ja keskiajalla se oli Euroopan kuninkaallisten suosiossa. Suomesta vanhin kirjallinen tieto nokkosesta kehruukasvina on vuodelta 1555 Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiasta, siis vain 11 vuotta myöhemmin kuin Agricolan Rukouskirja julkaistiin.
Vielä 1800-luvulla valmistettiin Euroopassa nokkoskangasta (saks. Nesseltuch, ruots. nättelduk) ja tätä varten viljeltiin nokkosta joko siemenestä tai juurakosta lisäämällä. Saksassa nokkosen käyttö tekstiilin raaka-aineena oli yksi teollisuuden haara 1. maailmansodan aikana. Nokkosen käyttö loppui, kun puuvilla syrjäytti sen, ja toisen maailmansodan jälkeen nokkoskuitu unohdettiin lähes kokonaan, mutta onneksi sitä voi edelleen löytää ainakin ramien kauppanimellä.
Kirjallisuutta
Apicius, En gammal romersk kokbok: De re coquinaria, käänt. Madeleine von Heland. Södertälje: Bokförlaget Fabel, 1963.
Borgen, Annemarta, Minun yrttini: kirja yrteistä ja yrttiruuista, suom. Sinikka Kurikka ja Ulla-Liisa Kyllijoki. Helsinki: Otava, 1977.
Häkkinen, Kaisa ja Lempiäinen, Terttu, Aaloesta öljypuuhun: suomen kielellä mainittuja kasveja Agricolan aikaan. Porvoo: Bookwell, 2011.
De plantis rebus historiaque 